Goodbye may seem forever

Odotin kauhulla viimeistä harkkapäivää, sillä tiesin sen olevan tunnepitoinen ja vaikea. Mutta nyt siitäkin on selvitty. Kyyneliltä ei vältytty, kun halasin läpi työkavereita ja asukkaita. Vaikeinta oli jättää hyvästit eräälle asukkaalle, josta olen joskus aiemmin puhunutkin - lähes sokea, mutta maailman suloisin vanha karjalalaismummeli, joka nauttii suuresti päivittäisistä yhteisistä kävelylenkeistä ja on harkkani aikana vahvistunut ja kuntoutunut huikean paljon. Minä ja L jätimme hänen hyvästelynsä päivän viimeiseksi, sillä tiesimme sen olevan sydäntäsärkevää. Hän puhkesikin itkuun ja rinnasti tilanteen siihen, kuinka vaikeaa on, kun oma tytär asuu Suomessa. Me yritimme L:n kanssa parhaamme mukaan lohdutella, että kyllä sieltä kohta tulee taas seuraavat fyssariopiskelijat, mutta hän sanoi, ettei kaikkiin kiinny samalla tavalla. En ole vähään aikaan tuntenut tällaista tuskallista empatian puuskaa.

Omaa sydäntä lämmitti se, kun yksi työntekijä sanoi, että aina voi tulla takaisin, sillä onhan minulla täällä työpaikka odottamassa. Harmi vaan, ettei suomalainen fyssarikoulutus ole riittävä Australiassa... Tämä ja yksi toinen työntekijä (ne samat, jotka veivät meidät päiväretkelle O’Reillysiin) veivät minut ja L:n vielä Porokahvilaan ja tarjosivat salmiakkijuustokakkua. Olimme mekin toki muistaneet heitä, samoin kuin Jonathania, pienellä suklaisella kiitoksella.

Tänään kävin vielä viimeistä kertaa Body Jamissa tanssimassa. Huomenaamuna juoksen tutuksi tulleella lenkkipolulla vielä kerran. Sitten pakkaan loputkin kamat ja otan suunnaksi Brisbanen. Ennen lähtöä ehdimme vielä kuitenkin käydä opiskelijakamujen kanssa nauttimassa viimeistä kertaa Australian yöelämästä.