I’m tired of monkeyin’ around

Ei muuten tunnu tippaakaan siltä, että olisi vappu. Vähän epäuskoisesti selaan Facebookin ja IG:n loputonta vappukuvavirtaa läpi. Kyllähän täällä vähän yritystä oli: lounaan kanssa saimme kokeilla keittiön tekemää simaa, johon oli jopa muistettu tunkea muutama rusina. Mutta ei se aneemisenvärinen litku muistuttanut simaa kuin etäisesti. Keittiöhenkilökunta vähän ihmetteli, kun sima ei ollut kelvannut asukkaille; itse en suoraan sanottuna ollut ollenkaan yllättynyt.

Perus lounas ja try-hard-simaa

Töissä on edelleen sama meno. Eristyslappuja lähes joka toisessa ovessa, liian vähän henkilökuntaa juoksemassa paikasta toiseen, ruokasali aavemaisen tyhjänä. Jo normipäivinäkin hoitohenkilökuntaa tuntuu olevan liian vähän. Potilaiden huoneessa on hoitajien kutsunappi, mutta pahimmillaan hoitajaa on saanut odotella yli puoli tuntia (!), vaikka potilas vaikeroisi kipua ääneen. On tuskastuttavaa itse seurata toisen kärsimystä vierestä, kun mitään ei voi tehdä.

Enkä siis tiedä, onko kyseessä vain liika kiire ja tiukat resurssit. Todennäköisesti kaikki tekevät parhaansa. Mutta joskus paikalliset hoitajat antavat todella välinpitämättömän kuvan itsestään. Sinäkin kertana, kun jouduin yhdessä potilaan kanssa odottamaan kipulääkitystä yli puoli tuntia (ja kolme kertaa kutsunappia painettuani), olin jo luovuttanut fysioterapiaharjoittelun suhteen ja oma aikatauluni jo ylittynyt kauan sitten, mutta en halunnut poistua potilaan viereltä, ennen kuin olin varma, että hän sai tarvitsemaansa hoitoa. Mutta vaikeaa tuntui olevan.

Toinen esimerkki on saman potilaan kohdalta. Kyseessä on henkilö, joka ei pysty kävelemään yksinään ollessaan lähes sokea, mutta nauttii suunnattomasti päivittäisistä kävelylenkeistä yhdessä meidän fyssariopiskelijoiden kanssa. Jo parina kertana menessämme tuttuun tapaan hakemaan potilasta lounaan jälkeen, on hänelle vaihdettu jo pyjama ylle (siis ennen kahta iltapäivällä). Hoitajien oman työn helpottamiseksi, luultavasti. Potilas ei tietenkään kehdannut kulkea ulkona pyjamassa ja oli todella pahoillaan missatessaan päivänsä kohokohdan. Kun tämä tapahtui jo kolmannen kerran, meinasi itsellä mennä hermot täysin. Rämpytin kutsunappia ja vaadin että tulevat vaihtamaan potilaan vaatteet ja vähän äkkiä. Ei tämmöinen peli vetele, että asiakas ei saa haluamaansa fysioterapiaa sen takia, että hoitajat yrittävät päästä vähemmällä. Selitettyäni tilanteen hoitaja huokaisi raskaasti ja kysyi ”onko teidät pakko viedä se kävelylle just tänään?”

En voinut aluksi uskoa korviani. Kyllä se vähän pakko on, kun se on meidän työtä! Onko teidän pakko vaihtaa toiselle yökkärit päälle keskipäivällä?

Kun sitten lopulta poistuin huoneesta, tyrmistyin kun näin neljä hoitajaa kaikessa rauhassa istumassa ja juttelemassa kahvikupposen äärellä. Että semmoinen kiire. Onneksi suurin osa hoitajista on ihania ja välittäviä. Ovat monet jopa opetelleet muutaman sanan suomea kommunikoidakseen paremmin potilaiden kanssa.

Minun piti tulla kirjoittamaan vapusta, mutta tästä tulikin tämmöinen rant and rave. Ajattelin, josko nyt uskaltaisin mennä harjoittelemaan ruokasalin pianon ääreen. En ole edes viitsinyt ajatella pianon pimputtamista silloin, kun samassa tilassa on asukkaita, mutta ehkä tällä flunssa-aallolla on hyvätkin puolensa.