The cold never bothered me anyway

Kun Suomessa pakkasin laukkuani, päätin ottaa mukaani mahdollisimman vähän kesävaatteita ja shoppailla sitten paikan päällä matkalaukun täydeltä uusia. Nyt olen jokaisena vapaapäivänä kierrellyt kaupungilla kilometritolkulla ja kolunnut jokaisen vaatekaupan nurkan useampaan kertaan, mutta en ole löytänyt yhden yhtä kivaa kesäistä paitaa tai mekkoa. Ja miksi näin sitten on? Koska paikalliset huvittavasti luulevat, että heillä on useampi kuin yksi vuodenaika, joten kaupat tarjoavat lähinnä rekkikaupalla lämpimiä neuleita, paksuja huppareita ja toppatakkeja, koska onhan nyt kalenterin mukaan talvi. Kyllä, ihan oikeasti. Eilen kävelin kolmenkymmenen asteen helteessä, hikoillen kuin maratonin jäljiltä, vain päästäkseni tsekkaamaan villapaitatarjontaa toisensa perään. Eilisaamuna minulla oli enää yksi puhdas paita jäljellä, kunnes aamupalaa syödessä onnistuin siihenkin saamaan smoothietahran, joten epätoivo alkaa olla jo melko suuri. Kun sitten jostain kaupasta sattumalta löysin kivannäköisen vaatekappaleen, eikä jäljellä tietenkään ollut enää minun kokoani, olin suunnilleen valmis kirjautumaan sisään psykiatriselle osastolle.

Onneksi täällä saa sentään sushia. Ja ihanan näköisiä smoothiebowleja. Muuten en ehkä tiedä miten kestäisin.

Ässän kämppä sijaitsee yhden Australian tunnetuimman stadionin, The Gabban naapurissa, ja lauantai-iltana siellä pelattiin AFL-matsi (Aussie Rules Football), joten melua ja ihmisiä riitti. Aamulla oveen koputettiin, ja siellä uutisreportteri kertoi viime yönä jonkun heiluneen miekan kanssa ja tuhonneen naapuruston autoja, ja halusi haastatella meitä, olimmehan olleet tapahtuman aitiopaikalla. Taisi joku vähän pahoittaa mielensä pelin lopputuloksista. Valitettavasti meillä ei ollut silminnäkijähavaintoa miekkamiehestä, mutta reportteri sitkeästi päivysti kämpän edessä ja yritti saada pari sanaa aina kun joku kulki ovesta. Sehän on siis melkein sama kuin olisi julkkis.