It's a nightmare but it's one exciting ride
Tällä viikolla venytin englannin kielen taitoni äärimmilleen, kun käänsin harkkatavoitteitani ja itsearviointia englanniksi. Opelta tuli nimittäin yllättäen viestiä, että tottakai tavoitteet on oltava myös englanniksi, olisihan meidän tämä pitänyt itse tajuta, vaikka hän ei siitä maininnut halaistua sanaa silloin kolme kuukautta sitten, kun kyselimme kv-harkkaa koskevia vaatimuksia. No, jouduin tarkistamaan sanakirjasta noin joka kolmannen sanan, mutta sain aikaan jonkinlaisen pläjäyksen, jota myös ohjaaja-fyssarini ymmärsi.
Viime viikolla kävin kuntosalini ryhmätunnilla kokeilemassa tanssia. On ollut kova ikävä tanssia siitä lähtien, kun teininä lopetin cheerleadingin. Täytyy myöntää, että tanssitaitoni ovat jääneet sinne teinivuosiin (jos niitä silloinkaan oli), mutta onneksi huoneessa oli pimeä diskovalaistus joten ei kukaan varmaankaan nähnyt säälittävää heilumistani. Hauskaa oli, joten kävin tunnilla tänään uudestaan. Katsotaan, jos tästä tulisi jokaviikkoinen tapa. Joogatuntiakin kävin kokeilemassa. Kun päivät pitkät yrittää kuntouttaa vanhuksia, jotka hädintuskin pääsevät omin voimin ylös sängystä, oma motivaatio monipuoliseen liikuntaan kasvaa huippuunsa. Suosittelen, jos treeni-into on hukassa.
Treeni on myös oiva tapa purkaa turhautumia, joita kertyy etenkin dementiaosastolla työskennellessä. Siellä kun ei ikinä tiedä, mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Milloin random mummeli päättää toistuvasti lyödä naamaasi tyynyllä, kun yrität treenata toisen potilaan kanssa ja milloin taas potilaasi luulee, että ”nouse seisomaan” tarkoittaa seisomista rollaattorin päällä. Eilen ohjaajamme Jonathan jakoi minulle ja L:lle potilaat ja tehtävänantona oli saada kyseinen henkilö vain ylös nojatuolista. Yksinkertaiselta kuulostanut tehtävä osoittautuikin luultua haastavammaksi, ja pian minun ja L:n välille kehkeytyikin kisa siitä, kumpi saa potilaansa ensimmäisenä ylös. Minä voitin lopulta noin viiden minuutin maanittelun jälkeen, vaikka sainkin osakseni nyrkkien heristelyä ja suoraa huutoa korvaani. Hatunnosto heille, jotka työskentelevät dementiaosastoilla täyspäiväisesti.
 |
| Ei hullummat olosuhteet tehdä kouluhommia |
Viime viikolla kävin kuntosalini ryhmätunnilla kokeilemassa tanssia. On ollut kova ikävä tanssia siitä lähtien, kun teininä lopetin cheerleadingin. Täytyy myöntää, että tanssitaitoni ovat jääneet sinne teinivuosiin (jos niitä silloinkaan oli), mutta onneksi huoneessa oli pimeä diskovalaistus joten ei kukaan varmaankaan nähnyt säälittävää heilumistani. Hauskaa oli, joten kävin tunnilla tänään uudestaan. Katsotaan, jos tästä tulisi jokaviikkoinen tapa. Joogatuntiakin kävin kokeilemassa. Kun päivät pitkät yrittää kuntouttaa vanhuksia, jotka hädintuskin pääsevät omin voimin ylös sängystä, oma motivaatio monipuoliseen liikuntaan kasvaa huippuunsa. Suosittelen, jos treeni-into on hukassa.
Treeni on myös oiva tapa purkaa turhautumia, joita kertyy etenkin dementiaosastolla työskennellessä. Siellä kun ei ikinä tiedä, mitä mikäkin päivä tuo tullessaan. Milloin random mummeli päättää toistuvasti lyödä naamaasi tyynyllä, kun yrität treenata toisen potilaan kanssa ja milloin taas potilaasi luulee, että ”nouse seisomaan” tarkoittaa seisomista rollaattorin päällä. Eilen ohjaajamme Jonathan jakoi minulle ja L:lle potilaat ja tehtävänantona oli saada kyseinen henkilö vain ylös nojatuolista. Yksinkertaiselta kuulostanut tehtävä osoittautuikin luultua haastavammaksi, ja pian minun ja L:n välille kehkeytyikin kisa siitä, kumpi saa potilaansa ensimmäisenä ylös. Minä voitin lopulta noin viiden minuutin maanittelun jälkeen, vaikka sainkin osakseni nyrkkien heristelyä ja suoraa huutoa korvaani. Hatunnosto heille, jotka työskentelevät dementiaosastoilla täyspäiväisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti