Hop a carpet and fly to another Arabian night

Tällä viikolla on Ässän synttärit, joten vein meidät katsomaan Brisbanessa pyörivää Disneyn Aladdin -musikaalia. Aika onnistunut lahja ellen itse sanoisi. Musikaali oli ihan huikea ja sai unohtamaan myös sen faktan, että istumapaikkamme parvella olivat niin korkealla, että vatsanpohjasta kouraisi. Laulunumerot saivat jatkuvat kylmät väreet virtaamaan selässä. Etenkin Henki oli loistavasti toeutettu, vaikka kyseisen roolin saappaat ovat varmasti vaikeita täyttää.

Jos joku nyt sattuu jostain kumman syystä pyörimään täällä päin, niin suosittelut minulta.

Riemuidiootit vahingossa mätsäävissä väreissä

Skumppaa väliajalla

Pakko muuten jakaa vielä äskeinen tapahtuma, kun kävimme L:n kanssa salilla. Kuten jossain aiemmassa postauksessa kerroin, Victoria Pointiin ja sen myötä salille päästäkseen täytyy kulkea syrjäisen ja pimeän kävelytien kautta. Pahin kohta on pienen joen ylittävä, sademetsäisiä viboja tuova kävelysilta (jota sattumoisin kutsun usein viidakkosillaksi). Salille päin kävellessämme oli vielä valoisaa, mutta välittömästi pimeän tultua hämähäkit levittävät seittinsä yltympäri kävelysiltaa. Tänään valoisaan aikaan bongasimme yhden näistä hämähäkeistä, joten nyt valitettavasti tiedämme minkä kokoisia tyyppejä siellä seitin toisessa päässä hengailee.

Tänään siis viidakkosillan läpi kulkeminen oli tavallistakin hermostuttavampaa. Vasta pari metriä kuljettuamme L onnistui kävellä tavallista paksumpaa settiä päin ja alkoi luonnollisesti kiljua ja hyppiä kauhuissaan, jolloin tämän näyn nähdessäni ja L:n tragikoomisten ”AUTA” -huutojen takia en voinut muuta kuin nauraa, kunnes sotkeuduin itse samaan seittiin (joka oli muuten paksuudeltaan melkein kuin Spiderman-leffojen vastaava), ja sitten olimme molemmat kuin kaksi hullua, jotka suurinpiirtein kierivät maassa huitoen käsillään seittiä pois. Vatsalihakseni olivat aivan kipeät, mutta eivät suinkaan salitreenistä, vaan hysteerisestä nauramisesta ja samanaikaisesta kiljumisesta. Kauhuksemme emme olleet vielä edes puolivälissä siltaa. Harkitsin jo vakavasti konttaamista loppumatkan, mutta L löysi kepin, jota hän huitoi kuin taikasauvaa käsivarren mitan päässä edellään yrittäen tuhota loput seitit. Tämäkään näky ei auttanut yhtään hysteeristä naurukohtaustani, mutta pääsimme kuin pääsimme lopulta, aivan liian pitkän ajan jälkeen turvaan viidakkosillalta. Ja kuten L totesi, tämä kokemus oli kammottavampi (ja aidompi) kun yksikään kummitusjuna huvipuistossa.

Nauran edelleen kun vaan ajattelenkin tätä äskeistä toilailua. Voin vain kuvitella, millainen näky me kaksi olimme ulkopuolisten silmin.